tuplamatkalla

Vanhemmuuden rankkuudesta puhutaan paljon. Niin paljon, että yhä useampi miettii omia perhe-haaveita entistäkin tarkemmin, koska pelkää omia kykyjään. On varmaan sanomattakin selvää, että jokaista meistä ottaa päähän joskus. Lasten kanssa varmaan vähän enemmän kuin ilman lapsia, mutta mitä sitten? Kaikkia tunteita tarvitaan Musta on lohdullista ajatella, että väsymys, ärsytys ja turhautuminen on tunteita, mitä kaikki meistä kokee joskus. Vaikka mä kuinka ymmärtäisin itseäni ja lapsiani, tietäisin syy-seuraussuhteet, luonteenpiirteet, taustat ja nykyhetken, ne ei estä mua tuntemasta. Ja hyvä niin, koska kaikki tunteet on tärkeitä. Ne antaa arvokasta tietoa siitä, miten mikäkin meihin vaikuttaa. Vaikka tunteet on sillä hetkellä kokijalleen todellisia, ne ei oo koko totuus. Tunteet kertoo nimenomaan kokijasta itsestään ja hänen tän hetken olotilasta, mutta jokaiselle ne on omanlaisiaan. Siinä missä omien lasten äänet on suloisia ja täynnä rakkautta, voi ne jotain toista ärsyttää ihan to

        Väsymyksestä puhuttaessa korostuu usein erikoistilanteet, mutta saako vanhempi väsyä vaikka kaikki olisi hyvin? Mä oon ollut pian 7 vuotta äitinä ja varmaan suurimman osan siitä ajasta, enemmän tai vähemmän, kokenut väsymystä. Sekä arkista, hetkeen liittyvää, että pidempiaikaisempaakin. Mun on ollut aina aika helppo hakea ja saada apua siihen, koen että muiden on ollut helppo ymmärtää mun väsymyksen syitä. Ensin oli hyvin suuritarpeinen vauva, sitten olin taaperon yksinhuoltaja, seuraavaksi elinkin uusperheessä ja kohta jo odotin kaksosia, heidän lähes unettomasta vauvavuodesta puhumattakaan. Väsymyksen syyt on olleet tosi selkeitä ja loogisia, jolloin muidenkin on ollut helppo ymmärtää sitä. Mutta voiko ihminen väsyä ilman ulospäin näkyvää syytä? Voiko väsyä, vaikka kaikki ois ihan hyvin?         Voiko hyväänkin elämään väsyä?       Kyllä voi. Väsymys tai uupumus ei katso aikaa, paikkaa, perheen kokoa tai lasten tarpeiden suuruutta. Jollekin kaksosten vauvavuosi vo

Mä oon äitinä ja kasvattajana lempeä ja sensitiivinen, en todellakaan täydellinen, mutta pidän kirkkaasti mielessäni ne tavotteet, mitä kohti oon menossa. Lastenkasvatus on tietyllä tapaa mun intohimo, mutta miten mä oikeastaan oon päätynyt tähän hetkeen, ollakseni tällainen äiti ja kasvattaja mitä mä nyt olen? "Ei ikinä päiväkotiin töihin" - opiskelijasta kohti äitiyttä Aloin opiskelemaan lähihoitajaksi 17-vuotiaana ja ainut mitä tulevasta ammatistani tiesin varmaksi, oli etten IKINÄ tuu työskentelemaan lasten parissa. Vaan vähämpä tiesin. Parin opiskeluvuoden, keskeyttämisen, alanvaihdon ja takaisin paluun jälkeen tajusin, että vahvuuteni onkin juuri niissä asioissa, mitkä ei alkuun kiinnostaneet ollenkaan. Kokeista tuli lähes täysiä pisteitä juurikaan lukematta ja toivoin oppituntien kestävän ikuisuuden, teemat veikin yllättäen mennessään. Kaikkia ennakko-ajatuksiani vasten hain ja sainkin heti valmistuttuani työpaikan varhaiskasvatuksesta. Mun eka oman alan ty

  Ei varmaan oo vanhempaa, jota ei olisi ikinä neuvottu käyttämään lapselle haluttujen taitojen saavuttamiseksi tarrataulukkoa, helmipurkkia tai muuta vastaavaa palkitsemisjärjestelmää.   Yksinkertaisuudessaan homma toimii niin, että aina kun lapsi onnistuu sovitussa asiassa (vaikka nukahtamaan itsekseen tai käymään potalla), saa hän tarran taulukkoon (tai helmen purkkiin, you name it) ja kun tarroja vihdoin on sovittu määrä, lapsi saa ennalta sovitun isomman palkinnon, esim yhteisen tekemisen, haluamansa lelun tms. Äkkiseltään saattaa kuulostaa ihan hyvältä, lapsi saa selkeän, itseään kiinnostavan tavoitteen ,jolloin halutun lopputuloksen saavuttaminen on konkreettisempaa.   Valitettavasti vastaavat keinot saattaa ennen pitkää kääntyä kuitenkin itseään vastaan. Uusien taitojen hintana väheksytyt tunteet Me kaikki ollaan yksilöitä ja luonnollisesti opitaan jokainen omassa tahdissamme. Mä uskon, että jokainen lapsi oppii normaalit perustaidot sitten, kun on siihen valmis

Toisten hyvä tarkoitus ei estä vastapuolen huonoa oloa. Kun musta tuli ekaa kertaa äiti, koin paljon stressiä siitä etten oo tai toimi samalla tavalla kuin munympärilläni olevat ihmiset. Mulla oli iso tarve toimia lapsilähtöisesti, pehmeiden arvojen mukaisesti, mutta koin ympäriltäni paljon painetta kovempiin kasvatustyyleihin. Vauvaa ei saisi totuttaa liikaa syliin, joka inahdukseen on turha vastata, mitä sä siitä imetyksestä stressaat kun korvikekin on olemassa.  Kaikkien näiden tarkoitus oli varmasti hyvä, mutta mulla oli huono olla koska tunsin, etten sovi joukkoon sellaisena kun oon. Huomasin, etten olekaan ainoa tällä tavoin toimiva äiti ja se tuntui hyvältä.  Kunnes löysin ekat "hengenheimolaiseni". Silloin vielä tuntemattomia naisia, huhtikuun hurmurit 2014-facebook-ryhmästä. Ei mulla ollut aavistustakaan mistään fb-ryhmien paskamyrskyistä tai kuppikunnista, mutta siinä ryhmässä oli monta tyyppiä, joiden kanssa klikkasi heti. Toki joukkoon mahtui kaikenlai