Äiti ja ammattikasvattaja - miten minusta tuli minä?

Mä oon äitinä ja kasvattajana lempeä ja sensitiivinen, en todellakaan täydellinen, mutta pidän kirkkaasti mielessäni ne tavotteet, mitä kohti oon menossa. Lastenkasvatus on tietyllä tapaa mun intohimo, mutta miten mä oikeastaan oon päätynyt tähän hetkeen, ollakseni tällainen äiti ja kasvattaja mitä mä nyt olen?

"Ei ikinä päiväkotiin töihin" - opiskelijasta kohti äitiyttä

Aloin opiskelemaan lähihoitajaksi 17-vuotiaana ja ainut mitä tulevasta ammatistani tiesin varmaksi, oli etten IKINÄ tuu työskentelemaan lasten parissa. Vaan vähämpä tiesin. Parin opiskeluvuoden, keskeyttämisen, alanvaihdon ja takaisin paluun jälkeen tajusin, että vahvuuteni onkin juuri niissä asioissa, mitkä ei alkuun kiinnostaneet ollenkaan. Kokeista tuli lähes täysiä pisteitä juurikaan lukematta ja toivoin oppituntien kestävän ikuisuuden, teemat veikin yllättäen mennessään.

Kaikkia ennakko-ajatuksiani vasten hain ja sainkin heti valmistuttuani työpaikan varhaiskasvatuksesta. Mun eka oman alan työpaikka oli isossa päiväkodissa, jossa oli vankat juuret ja määrätietoisia, ammatistaan ylpeitä varhaiskasvattajia. Päätin ennen ekaa työpäivää, että meen sinne täysin avoimin mielin. Ensimmäiset viikot imin itteeni kaiken mahollisen tiedon, talon tavat ja työkavereiden kokemusta. Pikkuhiljaa rohkenin kertomaan myös omia ajatuksia ja lopulta kun tulin äidiksi löysin sen suunnaan, mitä kohti halusin kasvattajana mennä.

Somen ja ihan ensimmäiset äiti-ystäväni löysin odottaessani mun esikoista ja monet ihmiset siltä ajalta on niitä, jotka vaikuttivat pysyvästi mun äitiyden ja kasvattajuuden suuntaan. Mun sisäinen lapsi koki tulleensa kotiin, jota hänellä ei ehkä aiemmin oo ollut. Niiden ihmisten puheista huokui lämpö, pehmeys ja ymmärrys lapsia kohtaan. Tajusin, että just ne on piirteitä, millä olisin halunnut itekin tulla  kohdatuksi lapsena. En kokenut enää mitään muuta vaihtoehtoa kasvattaa omia lapsiani, kuin kiintymysvanhemmuus ja lempeä kasvatus.

Edes äiti ei ole koskaan valmis

Ihminen on kuitenkin aina osiensa summa, eikä minkään valtakunnan halu tai tahto pysty muuttamaan meitä vain sormia napsauttamalla. Se on pitkä tie, iso ja laaja prosessi, joka vaatii jatkuvaa itsereflektointia, omien haavojen avaamista, epämukavusalueelle hyppäämistä. Mutta ei sen ole tarkoituskaan olla helppoa, koska jos muutos tulisi helpolla se ei luultavasti olisi kovinkaan pysyvää.

Sillä tiellä tässä kuitenkin ollaan, 7 vuotta myöhemmin. Edelleen oppien ja opetellen, itseään kasvattaen samaan tahtiin lasten kanssa. Mulle lempeä kasvatus on opettanut paitsi ymmärrystä lapseni tarpeista, myös hyvin tärkeitä tietoja itsestäni. Kun kohtaan lapset sillä tavalla millä ittenikin olisin lapsena halunnut kohdattavan, annan samalla sisäiselle lapselleni tärkeää huolenpitoa, hellyyttä ja ymmärrystä ❤️