väsynyt äiti, tsempin vai lasun paikka?

Nyt väsyttää ihan sairaan paljon. Ei niin että tekisi mieli mennä nukkumaan, vaan niin että koko maailma tuntuu mustalta. Ajatus pelkän varpaankin liikuttamisesta tuntuu lähes maratoniin verrattavalta uurastukselta, saati sitten että pitäisi kävellä, nostaa vuoron perään kumpaakin jalkaa. Mieli on musta, jokainen lihas painaa vähintään kuusi tonnia ja olo on musertunut. Tuntuu että oon huono, ei, vaan täysin läpipaska enkä osaa mitään. En kirjottaa nokkelasti, en puhua järkevästi, enkä ainakaan olla hyvä puoliso tai äiti. Ihmisenä muutenkin ihan täys nolla. Siltä väsymys tänään tuntuu. Onneksi vain tänään, huomenna voi olla jo täysin eri fiilis ja hyvä niin.

Mutta saako äiti olla väsynyt? Tai no tottakai saa, kuka tahansa saa. Mutta mitä tapahtuu, jos äiti kertoo vaikka ylläolevat tuntonsa julkisesti, saako hän tarvitsemaansa tukea vai enemmänkin jotain muuta, kauhistelua, kummastelua, vähättelyä? Ehkä jopa uhkailuja lastensuojeluun soittamisesta, vaikka sen ei todellakaan pitäisi olla mikään uhka, päin vastoin.

Etenkin somessa usein tuntuu, että halutaan avoimuutta ja rehellisyyttä, mutta samaan aikaan täytyy pitää ne aidot tuntonsa visusti itsellään. Äitiryhmissä hehkutetaan yhteishenkeä ja ostetaan kimppalahjoja osoittaaksemme tukemme kovia kokeneelle kanssaäidille, mutta auta armias jos joku uskaltaa kertoa kuinka tänään oli niin paska päivä että teki mieli jättää lapset kadulle ja ottaa itselle äkkilähtö Kanarialle (tai Italiaan, he he). Saman tien on liuta mukamas ystävällisiä neuvojia kertomassa kuinka se netissä ruikuttaminen ei mitään auta, olisit nyt onnellinen kun sulla edes on ne lapset, kaikki kun ei voi niitä saada. Että kohta ne on jo aikuisia ennen kuin huomaatkaan ja sitten se vasta kaduttaakin kun oot kaikkein tärkeimmän ajan heidän elämästä käyttänyt vaan valittamiseen. Aina pitäisi olla niin hiton läsnä joka hetkessä ja kaikkien saatavilla, että vähemmästäkin nousee savu korvista ja jalat alkaa vetämään sinne lentokentän puolelle. Koska just se hetki voi olla sun viimeisesi.

Mitä sitten vaikka olisi? Yhtä hyvin se viimeinen hetki voi tulla missä tahansa muualla, vihaisena jollekin toiselle tai muuten epäotollisessa tilanteessa. Toki se olisi erittäin kurjaa eikä kukaan sitä varmasti toivo, mutta aika raskaaksi kävisi elämä jos kokoajan pitäisi yrittää olla läsnä, iloinen ja satakymmenenprosenttisesti jotain jollekin, ihan vaan siltä varalta että kohta ei olekaan enää mahdollisuutta olla mitään.

Oikeasti ne huonotkin päivät kuuluu elämään. Ei niitä kannata pelon, tai minkään muunkaan syyn takia yrittää sysätä syrjään. Eikä se oikeasti edes onnistuisi, koska ne kyllä löytää tiensä tavalla tai toisella. Ja mitä ahkerammin niitä yrittää piilottaa, sen kovemmalla volyymillä ne lopulta iskee. Kaikki kerralla, vuosikausien patoumat. Ei tuomita toisiamme, päin vastoin tsempata An ja kannustamaan puhumaan niistä paskoistakin päivistä. Vaikkei se tilannetta täysin parantaisi, niin ainakin sillä estetään se tunteiden patoutuminen. Vähättelyn sijaan kuunnellaan toisiamme, ollaan täällä somessakin niitä ystäviä, mitä haluttaisiin muiden olevan itsellemme.