Vain itseäni varten
Olin eilen viettämässä iltaa ystäväni kanssa. Musikaali-liput oli ostettu jo hyvissä ajoin viimevuoden puolella, mutta illan lopullinen kulku hahmottui vasta sen edetessä. Kotona olin sopinut, että olen sen aikaa kun hvyältä tuntuu. Ja näin teinkin, taksi kaarsi kotipihaan puoli kolmelta yöllä eikä harmittanut yhtään, kumpaankaan suuntaan.
Olen ollut kaksostemme syntymän jälkeen muutamia kertoja viettämässä iltaa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun aidosti oli hauskaa ja tuntui hyvältä. On ihan tyypillistä, että raskauden ja syntymän jälkeen kroppa ei tunnukaan täysin omalta, mieli saattaa helposti laahata kotiin jäävässä perheessä ja muutenkin takaraivossa kolkuttaa, että onko se nyt sittenkään ihan ok äitinä liidellä pitkin tanssilattioita. Silloin ei kannata väkisin lähteä, jos ei siltä aidosti tunnu.
Ajattelen itse, etten ollut aiemmin vielä valmis. Vaikka oma aika on tärkeää, on ollut kurja huomata kuinka haaskaukselta se kaikki on tuntunut. Lopulta käteen jäänyt pettymys on ollut paljon raskaampi kantaa kuin ennen vapaailtaa ollut väsymys ja kaikki panostus on tuntunut turhalta.
Mutta eilen oli toisin. Vaikka kroppani ei ole muuttunut mihinkään, raskauskilot (ja pari ylimääräistäkin) on ja pysyy tukevasti keskivartalolla, silti oli helppo hengittää. Olin läsnä ja juuri se tuntui hyvältä. Vaikka tiesin kotona odottavan flunssaiset ja vielä normaaliakin huonommin nukkuvat taaperot sekä miehen, jonka väsymykselle ei varmasti löydy edes mittaria, pystyin keskittymään ystävääni ja nauttimaan tanssimisesta (okei yhden muistutusviestin laitoin kotiin että voin lähteä ehti jos tarvitsee, mutta vain sen yhden. Mies reagoi toteamalla, että tilanne rauhoittui jo). Ja sitä mä juuri kaipasinkin, olemista je hengittämistä, omana itsenäni hetken irti kenenkään muun tarpeista.
Vaikka olinkin kotona melkein aamuyön puolella, oli ihana herätä jo seitsemältä omaan arkeen. Ja nyt tarkoitan tätä oikeasti. En ole koskaan ollut kovin hyvin nukkuvaa sorttia eikä pitkälle puolelle päivään nukkuminen oo mun juttu. Sängyssä on toki ihana makoilla vailla mitään velvollisuuksia, mutta tänä aamuna en tarvinnut edes sitä. Kiitollisena vapaa-illasta kömmin keittiöön vapauttamaan yön lähes kokonaan valvoneen mieheni ja jatkoin lasten kanssa aamupuuhia ihan niinkuin mikä tahansa aamu. Sillä erolla, että edellinen ilta latasi akkujani juuri siihen hetkeen sopivalla tavalla.
Olen ollut kaksostemme syntymän jälkeen muutamia kertoja viettämässä iltaa, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun aidosti oli hauskaa ja tuntui hyvältä. On ihan tyypillistä, että raskauden ja syntymän jälkeen kroppa ei tunnukaan täysin omalta, mieli saattaa helposti laahata kotiin jäävässä perheessä ja muutenkin takaraivossa kolkuttaa, että onko se nyt sittenkään ihan ok äitinä liidellä pitkin tanssilattioita. Silloin ei kannata väkisin lähteä, jos ei siltä aidosti tunnu.
Ajattelen itse, etten ollut aiemmin vielä valmis. Vaikka oma aika on tärkeää, on ollut kurja huomata kuinka haaskaukselta se kaikki on tuntunut. Lopulta käteen jäänyt pettymys on ollut paljon raskaampi kantaa kuin ennen vapaailtaa ollut väsymys ja kaikki panostus on tuntunut turhalta.
Mutta eilen oli toisin. Vaikka kroppani ei ole muuttunut mihinkään, raskauskilot (ja pari ylimääräistäkin) on ja pysyy tukevasti keskivartalolla, silti oli helppo hengittää. Olin läsnä ja juuri se tuntui hyvältä. Vaikka tiesin kotona odottavan flunssaiset ja vielä normaaliakin huonommin nukkuvat taaperot sekä miehen, jonka väsymykselle ei varmasti löydy edes mittaria, pystyin keskittymään ystävääni ja nauttimaan tanssimisesta (okei yhden muistutusviestin laitoin kotiin että voin lähteä ehti jos tarvitsee, mutta vain sen yhden. Mies reagoi toteamalla, että tilanne rauhoittui jo). Ja sitä mä juuri kaipasinkin, olemista je hengittämistä, omana itsenäni hetken irti kenenkään muun tarpeista.
Vaikka olinkin kotona melkein aamuyön puolella, oli ihana herätä jo seitsemältä omaan arkeen. Ja nyt tarkoitan tätä oikeasti. En ole koskaan ollut kovin hyvin nukkuvaa sorttia eikä pitkälle puolelle päivään nukkuminen oo mun juttu. Sängyssä on toki ihana makoilla vailla mitään velvollisuuksia, mutta tänä aamuna en tarvinnut edes sitä. Kiitollisena vapaa-illasta kömmin keittiöön vapauttamaan yön lähes kokonaan valvoneen mieheni ja jatkoin lasten kanssa aamupuuhia ihan niinkuin mikä tahansa aamu. Sillä erolla, että edellinen ilta latasi akkujani juuri siihen hetkeen sopivalla tavalla.
Kommentit
Lähetä kommentti