Raskas, mutta niin ihana arki
Lapsiani ei ole siunattu nukkumisen lahjoilla. Esikoinen harrasti yöheräilyä (kyllä, harrastamiselta se tosiaan tuntui) lähes neljä ensimmäistä vuottaan ja nuorimmaisemme heräilevät nyt 1,5 vuotiaina vähintään kaksi, usein jopa viisikin kertaa yössä, kumpikin. Taaperomme luojankiitos osaavat nukahtaa itsekseen, esikoinen vaati melkein 5 vuotta nukuttajaa, ja siltikin nukahtaminen kesti lähes 2h, joka ilta. Lopulta saimme lääkäriltä siunauksen melatoniiniin, ilman sitä olisin varmaan jo lataamossa.
kuva liittyy vahvasti.
Uskon siis tietäväni mistä puhun, jos sanon että pikkulapsiaika voi olla hyvinkin raskasta. Toki tiedän että on perheitä, joissa se on vieläkin raskaampaa, kukaan ei nuku koskaan, refluksit ja allergiat on kymmenen kertaa pahempia kuin meillä ikinä ja sitä rataa. Rankkuuskin on kuitenkin subjektiivista, joten kyllä, meidän mittakaavalla arkemme on työlästä ja todella energiaa syövää.
Siihen ei kuitenkaan parane jäädä vellomaan. On päiviä, kun ei millään jaksa ja se on ihan ok, ei aina tarvitse kyetä kaikkeen. Kotityöt kyllä odottaa, lapsetkin pärjää loistavasti eineksillä jos ruuanlaittoon ei jaksa nähdä vaivaa. Mutta surkuttelun sijaan olen huomannut, että realismi auttaa parhaiten. Kun tilanteen sanoittaa itselleen, että "nyt on näin ja en todellakaan jaksa mitään" , ollaan asian ytimessä. Sitten mietitään mikä tässä hetkessä on tärkeintä ja suunnataan ne viimeiset voiman rippeet siihen.
Itse usein arvotan tärkeimmäksi ne tekemiset, jotka energian syömisen sijasta antavatkin sitä lisää. Jos ensimmäinen ajatus tällaisesta toiminnasta vaatii aikaa ilman lapsia eikä sitä ole sillä hetkellä saatavissa, kannattaa luovuttamisen sijaan kaivella vähän lisää; miten tätä voisi varioida niin, että lasten läsnäollessa saisi mahdollisimman suuren hyödyn?
Usein myös pysähtyminen siihen omaan arkeen auttaa. On helppoa huomata se kaikki rankkuus, mutta milloin viimeksi totesit ääneen kuinka ihania lapsia sinulla onkaan? Kaikesta huolimatta he elävät omaa arkeaan täysin omina itseinään, niillä keinoilla mitä heillä on. Nauttien pienistäkin asioista, kuten siitä että vanhemman huilatessa olkkarin lattialla voi kiivetä selkään ratsastamaan. Tai siitä, että kerrankin saa tutkia keittiön laatikoita ilman, että kukaan estelee tai kieltää. Tähän liittyykin yksi äitiyteni tärkeimmistä oivalluksista; laita alalaatikoihin vain sellaisia tavaroita, mitä lasten on ok tutkia ja siivoaminen suht helppoa (myönnettäköön että omassa keittiössäni tämä on osittain vasta ajatuksen tasolla tilan puutteen vuoksi, mutta kokemuksesta voin kertoa että kikherneiden ja jauhojen siivoaminen pitkin keittiötä miljoona kertaa päivässä alkaa aika nopeasti puuduttamaan.)
Lopulta meidän suurin rajoittaja ollaan me itse. Oma pää, joka syöttää velvoitteita ja ajatuksia siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä kaikkea pitäisi jaksaa. Pahimpina päivinä riittää vallan mainiosti, että lapsilla on ruokaa ja puhtaat vaipat päällä sekä aikuinen, joka huolehtii ettei veitset ole saatavilla tai jatkojohto mahdollista kieputtaa kaulan ympärille. Aina tulee uusi aamu, uusi päivä, jolloin voi olla vähän enemmän. Jos jaksaa.
Kommentit
Lähetä kommentti