Parisuhde vanhemmuuden tukena
Me aloitimme juuri pari- ja perheterapian. En kerro tätä siksi että haluaisin jakaa henkilökohtaisimmatkin asiamme, vaan haluan kertoa, ettei siinä ole mitään hävettävää. Olen joskus kuullut ajatuksen siitä, kuinka jokainen ihminen hyötyisi terapiasta, juttelemisesta ulkopuoliselle ammattilaiselle ja uskon siihen itsekin täysin.
Uusperhe tuo todella moninaisia asioita kaikkien sen jäsenten elämään ja arkeen. Vaikka perhe onkin lähtöisin vanhempien rakkaudesta ja heidän halusta yhdistää onnistuneesti kaksi eri perhettä yhdeksi, saattaa arki ja ennenkokemattomat tilanteet rutistaa parisuhteesta viimisetkin mehut. Suhteessa ehkä jutellaan jo valmiiksi, mutta silti voi olla hyvä ottaa mukaan joku ulkopuolinen, puolueeton ja asiaan perehtynyt ihminen. Ammattilainen, jonka tehtäväksi jää huolehtia siitä, että aika riittää ja kumpikin osapuoli saa puheenvuoron (tämä etenkin meidän kaltaisille pareille, joista toisen suu käy kuin papupata ja toinen tarvitsee rauhaa ja hiljaisuutta jäsennelläkseen ajatuksensa puheeksi asti. Myönnettäköön, että itse kuulun vahvasti ensimmäiseen kategoriaan.)
Terapia mielletään herkästi viimeiseksi oljenkorreksi ja saatetaan ajatella, että sinne päätyessä suhde on jo epäonnistunut tai vähintään todella pahassa kriisissä. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla ja monta kriisiä olisi varmasti saatu ehkäistyä jo ennalta, mikäli apua olisi haettu ennen yhteentörmäystä, vaikka jo suhteen alkutaipaleella tueksi yhteisen kommunikointiväylän löytymiselle. Mutta miksi ihmeessä lähteä suhteeseen, jos ei ole aivan varma toimiiko se tai klikkaako viestintätavat?
Aina ei todellakaan kannata. Mutta voi olla myös tilanteita, joissa muut palaset suhteessa nousevat niin suureen arvoon, ettei niistä halua jäädä paitsi vaikka se tietäisi heti kättelyssä muutamien haasteiden kohtaamista. Näin kävi meillä, heti alusta viihdyimme toistemme seurassa, olimme hyvin samankaltaisissa elämäntilanteissa ja kummallakin kasvava kiinnostus samoihin aiheisiin. Lähdimme tietoisesti rakentamaan suhdetta ja rakkautta toisiimme ymmärtäen, ettei tie tule olemaan helppo. Joku ehkä näkee tämän hassuna, koska usein ajatellaan että rakkaus on jotain mystistä joka vain tulee jos on tullakseen ja siitä on tietoinen työskentely kaukana.
En väitä etteikö rakkauden romantisointi olisi ihanaa, mutta kokemuksen kautta olen oppinut, että ilman työtä ja ylläpitämsitä kipinä haihtuu vähintään yhtänopeasti kuin syttyikin. Sen takia etenkin pikkulapsiarjessa on erityisen tärkeää muistaa vanhemmuuden perustana oleva parisuhde, muistaa oma kumppani ensisijaisesti puolisona, ihmisenä jota rakastaisi ilmankin niitä lapsia ja ympärillä olevaa perhettä. Ymmärrettävästi vanhempien voimavarat saattaa olla hyvinkin vähissä kaikkien yöheräilyjen, korvatulehduskierteiden sun muiden kanssa (tai ihan vaikka jo pelkän elämänmuutoksen takia, ei siihen aina tarvita mitään kauhuskenaarioita) eikä niistä tarvitse selviytyä yksin, ilman apua. Hyvinvoiva parisuhde on paras koti, mitä lapsille voi tarjota.
Uusperhe tuo todella moninaisia asioita kaikkien sen jäsenten elämään ja arkeen. Vaikka perhe onkin lähtöisin vanhempien rakkaudesta ja heidän halusta yhdistää onnistuneesti kaksi eri perhettä yhdeksi, saattaa arki ja ennenkokemattomat tilanteet rutistaa parisuhteesta viimisetkin mehut. Suhteessa ehkä jutellaan jo valmiiksi, mutta silti voi olla hyvä ottaa mukaan joku ulkopuolinen, puolueeton ja asiaan perehtynyt ihminen. Ammattilainen, jonka tehtäväksi jää huolehtia siitä, että aika riittää ja kumpikin osapuoli saa puheenvuoron (tämä etenkin meidän kaltaisille pareille, joista toisen suu käy kuin papupata ja toinen tarvitsee rauhaa ja hiljaisuutta jäsennelläkseen ajatuksensa puheeksi asti. Myönnettäköön, että itse kuulun vahvasti ensimmäiseen kategoriaan.)
Terapia mielletään herkästi viimeiseksi oljenkorreksi ja saatetaan ajatella, että sinne päätyessä suhde on jo epäonnistunut tai vähintään todella pahassa kriisissä. Niin ei kuitenkaan tarvitse olla ja monta kriisiä olisi varmasti saatu ehkäistyä jo ennalta, mikäli apua olisi haettu ennen yhteentörmäystä, vaikka jo suhteen alkutaipaleella tueksi yhteisen kommunikointiväylän löytymiselle. Mutta miksi ihmeessä lähteä suhteeseen, jos ei ole aivan varma toimiiko se tai klikkaako viestintätavat?
Aina ei todellakaan kannata. Mutta voi olla myös tilanteita, joissa muut palaset suhteessa nousevat niin suureen arvoon, ettei niistä halua jäädä paitsi vaikka se tietäisi heti kättelyssä muutamien haasteiden kohtaamista. Näin kävi meillä, heti alusta viihdyimme toistemme seurassa, olimme hyvin samankaltaisissa elämäntilanteissa ja kummallakin kasvava kiinnostus samoihin aiheisiin. Lähdimme tietoisesti rakentamaan suhdetta ja rakkautta toisiimme ymmärtäen, ettei tie tule olemaan helppo. Joku ehkä näkee tämän hassuna, koska usein ajatellaan että rakkaus on jotain mystistä joka vain tulee jos on tullakseen ja siitä on tietoinen työskentely kaukana.
En väitä etteikö rakkauden romantisointi olisi ihanaa, mutta kokemuksen kautta olen oppinut, että ilman työtä ja ylläpitämsitä kipinä haihtuu vähintään yhtänopeasti kuin syttyikin. Sen takia etenkin pikkulapsiarjessa on erityisen tärkeää muistaa vanhemmuuden perustana oleva parisuhde, muistaa oma kumppani ensisijaisesti puolisona, ihmisenä jota rakastaisi ilmankin niitä lapsia ja ympärillä olevaa perhettä. Ymmärrettävästi vanhempien voimavarat saattaa olla hyvinkin vähissä kaikkien yöheräilyjen, korvatulehduskierteiden sun muiden kanssa (tai ihan vaikka jo pelkän elämänmuutoksen takia, ei siihen aina tarvita mitään kauhuskenaarioita) eikä niistä tarvitse selviytyä yksin, ilman apua. Hyvinvoiva parisuhde on paras koti, mitä lapsille voi tarjota.
Kommentit
Lähetä kommentti